— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.
Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä vailla?
Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra puolusti heitä.
Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine sydämensä Juroa Herraa vastaan.
— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun helpompi lähteä.
Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo pieni, kova sydän suli kerrassaan.
Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen kirjakauppa Stone Street'in varrella.
— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. —
Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.
— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.
Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.