— Hitto vieköön tuon kasin! — murahti kelloseppä.
— Älköönhän toki vielä! — virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti hän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa, joka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa: katselemaan valkeata.
Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli vanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita harmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat, läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta herättävä kiihkeä ilme.
Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla selkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin tarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa vanhan-aikuisenakin, istumasijana.
Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.
— No niin, Volumnia. — virkkoi hän, — huomenna meistä sitten tulee ero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy. Kuuletkos, kuinka ulkona sataa?
— Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, — sanoi vaimo.
— Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä.
Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut
oikein hauska enne häiksi.
— Eipä suinkaan, — vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. —
Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.
— Aivan niin, — sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; — ystävät ne minuakin koettivat estellä ottamasta sinua.
— Olisit totellut heitä, Volumnia, — huokasi mies, heittäytyen tuolin selkämystä vastaan.