Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:
— Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä on meiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikävä kyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitä turhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin vielä parikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin hyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, — jo siinä ajassa ennättää yhtäkin saada aikoin.
— Hassuinta kaikesta, — sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa, — hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätä ajatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikein vilpitön, onko sinulla ollut yhtään hauskaa päivää minun seurassani?
Volumnia Webster miettimään.
— Eipä juuri johdu mieleen, — virkkoi hän tuokion kuluttua. — Johtuu vainenkin. Muistan ainakin yhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa vietin, kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kun oikein muistan, niin ethän sinä silloin minun seurassani ollutkaan. Ei, Tuomas, ollakseni vilpitön, ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkään hauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasia on, että meidän välillämme on aina ollut juopa: se piiri, josta minä tulin, oli niin kerrassaan toisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaan olosuhteet, vaan koko meidän näkökantamme olivat niin erillaiset. Ja sitä paitsi, minä olin sivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tyly sinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa ei saata sanoa sinun syntyperästäsi.
— Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa, — vastasi toinen, puoleksi harmissaan. — Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki muut velvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut, nimittäin välillisesti tai välittömästi muistuttamasta, että sinun isäsi oli sotalaivaston kapteeni, ja että minun isäni ei ollut sotalaivaston kapteeni. Mutta mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen, enkä minä todellakaan sinulta omaasi kadehdi. Äsken puheltiin hupaisista päivistä ennen vanhaan, eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitään hauskaa, missä minä olisin ollut mukana. No niin, siinä kohden olen minä pykälää parempi, Volumnia, sillä minä muistan erään varsin onnellisen päivän, jonka yhdessä vietimme Winchesterin tuomiokirkossa. Muistatko, kuinka me katselimme ristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken heistä oli ollut kerran, ken kahdesti, ken kolmasti Pyhässä Maassa? Minusta nähden heidän intonsa oli hupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan, et ollut yhtä mieltä minun kanssani. Sitten menimme kaupungille ja ostimme tuon seinäkellon. Kas siitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit ovat epäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panen maata. Ja parasta kun perään nyt heti.
— Nyt olet suunnalta pois, — virkkoi Volumnia tyynesti, isännän avatessa kellokaapin ovea. — Min'en ole milloinkaan ollut Winchesterissä.
— Niin, se on totta se, — vastasi kelloseppä, kääntyen vaimonsa puoleen, — et ollutkaan mukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minulla milloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikki huomiotani puoleensa. Siellä tutustuin siihen vanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulle liikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja, niin ei mikään olisi ollut minulle sen mieluisempaa, sillä tämä typerä kylä on minusta aina ollut kuin mikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni ole milloinkaan päässyt täyteen voimaansa. No niin, ollutta ja mennyttä se on sekin.
Saatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaan kultakellonsa ja pani seinäkellon käymään sen jälkeen.
— Kuules nyt, Volumnia, — jatkoi hän sitten. — Taloudelliset asiat jäävät minulta erinomaisen hyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt kaikki, niin kuin kuolemankin varalta järjestetään. En ole velkaa kellenkään; saamista minulla on moniahta shillingi tän-iltaisista korjaustöistä. Seinäkello on farmari Garrettin ja taskukello on Mr. Fane'n. Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähän niistä saat, se tulee sinulle tarpeen jouluksi.