Volumnia Webster teki tuskallisen liikkeen tuolissansa.
— Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, — virkkoi hän.
— Käynee kai, — vastasi kelloseppä, — mutta pian sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.
Hän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa ja katseli sitä miettiväisenä.
— Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia; muistathan? — sanoi hän alakuloisesti. — Se on ollut seurakumppalinani monta pitkää vuotta. Minun pitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovasti minä olen sitä kaipaava.
— Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta, käyttääkseni omia sanojasi, pianhan sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.
Vanha kelloseppä puisteli päätään.
— Ei, Volumnia, — vastasi hän; — tätä kelloa olen minä katkerasti kaipaava. Meidän on helpompi oppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä. Me olemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen ja toiseen pieneen kapineesen, joka omamme on ollut.
Sanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.
— Minä myönnän sen, — sanoi vanha rouva hetkisen kuluttua; — saat pitää kellon omanasi.