— Kiitos, — virkkoi kelloseppä lämmöllä: — se oli jalosti tehty. Todellakin, Volumnia, sinä olet ollut minulle ystävällinen monella muotoa, ja minun pitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuuden velassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle ja ollut minulle näitten viidenneljättä vuoden kuluessa. Välistä tuntuu melkein surkealta, että meidän pitää erota, mutta luulenpa sittenkin, että olemme päättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia, mitä tahtoisin mieleesi painaa: jos naapurit tulevat tänne tiedustelemaan meidän keskinäistä väliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sano heille, ett'emme me eronneet vihapäissä, vaan että olimme kyllästyneet toisiimme. Jos he sitten lähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuin naapurien tapa on, niin käske heidän mennä hiiteen, ja sillä hyvä. Ei he sitten sen enempää kysele.
— Koetan muistaa, — vastasi vaimo, käärien kokoon sinipunaista kaulaliinaa, jonka hän vast'ikään oli saanut valmiiksi. — Täss' on sinun huivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä ja kostealla ilmalla. Sinä et saa laiminlyödä kulkkusi hoitamista, ja jos aiot elää vielä parikymmentä vuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minä puolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinun terveydestäsi. Kirjoitellaanko toisillemme?
— Tuskinpa se on tarpeellista, — virkkoi kelloseppä, mielihyvällä katsellen kaulahuivia. — Huomisen perästä emme enää itse asiassa elä toisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, miten minun käy. ja mitäpä minä siitä, miten sinun käy?
Vanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katseli häntä melkein tutkivasti: hän katseli noita kasvoja, joissa ennen muinoin oli loistanut ystävällisyyttä häntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota hänen kätensä niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä; katseli tuota tukkaa, paikoin harmaata, paikoin valkoista. Hän muisteli, kuinka hän ennen vanhaan oli koettanut lukea noita kiharoita, mutta epätoivoisena luopunut yrityksestään. Siinä ne olivat vieläkin, nuo samat kiharat, mutta vanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuorta kelloseppää viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonka rakkaus ja miehuus eräänä murheen hetkenä oli valloittanut hänen sydämensä. Ja lempeyttä helähteli nyt vanhan rouvan ääni.
— Oli aika, Tuomas, — kuiskasi hän, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, — oli aika, jolloin rakastin sinua hellästi. Tahtoisin, ettäs tietäisit sen ja muistaisit sitä, ollessasi kaukana poissa. Olla hellästi rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa, — siinä on sentään jotain.
Kyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsä miehen kädelle. Kelloseppä katsahti ylös ja nähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä, puristi hänen kättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Mutta hänenkin äänensä vavahteli omituisesti, ja huolen ilme asettui hänen kasvoilleen.
Ja niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.
Vihdoin virkkoi vanha rouva:
— Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaat muistoesineet. Tuomas. Tuonoin sinä tiedustelit isoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella, yhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikki meidän pienet kalliit esineet ovat tässä rasiassa. Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä alkaa olla jo siksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jää sinulle, mikä minulle, katan minä illallispöydän ja paistan sinulle vähän silavaa ja makkaroita.
He istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinä otettiin rasiasta esineet esille, yksi toisensa perästä. Vanhoja muistoja herätti henkiin jok'ainoa kallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisesti sekaisin. Siinä oli käädyt, joitten omistajana oli aikoinaan ollut sotalaivaston kapteenin isä; siinä itse kapteeninkin muotokuva, jota Volumnia Webster katseli ylpeydellä, ja johon kelloseppä tuijotti kylmäkiskoisesti. Oli siinä myös somia sormuksia, joista muutamat tunsi omikseen kelloseppä, toiset vanha rouva.