— Katsos, Volumnia, — sanoi kelloseppä, — täss' on äitini hivuksia. tässä omituisessa medaljonissa. Minä en tuntenut äitiäni, mutta minä muistan kerrotun, että kun hän makasi ruumiina, niin leikattiin häneltä hivuskihara ja pantiin minun pieneen käteeni. Tekee niin hyvää, katsella sitä tässä.
Sitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tyttönä. Kelloseppä katseli sitä kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen kasvoja, milloin todellisella mielihyvällä tarkastellen erittäin sirotekoista kultakehystä.
— Tämä on hienoa työtä, — virkkoi hän ihastuksella. — Kenen kultasepän hyvänsä kannattaisi olla ylpeä tällaisesta teoksesta.
— Sinähän aina tahdoit myödä sen, — virkkoi vanha rouva pisteliäästi.
— Sinussa on niin vähän sydäntä.
— Sitä sinä olet sanonut minulle jo monta kertaa, — vastasi kelloseppä varsin tyynesti.
— Tämä se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen hänelle erään vaimon pienoiskuvan. — Ihmiset sanoivat minun olleen äitini näköisen, mutta se oli loukkausta äitiäni kohtaan. Sen kumminkin uskallan sanoa, että nuorempana minulla oli melkein yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin. Nyt ne eivät ole kirkkaat.
Vanha mies katsahti Volumniaan.
— Niin, eivät olekaan, — sanoi hän kriitillisesti.
Hän laski kuvan pöydälle, sen enempää sanomatta, mutta hän oli epäilemättä huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen terävän ilmeen ja puoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, että tuolla vanhalla rouvalla oli ollut huolia, ja että ne, kaikesta hänen järkensä jäntevyydestä huolimatta, yhä edelleen painoivat häntä.
— Tämä on vanha Pietari Goodwin, — virkkoi Volumnia Webster. — Hän oli äitini iso-isä. Minä muistan aina hänen omituisen, vehreän takkinsa, hänen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin hyvin sopivat yhteen. Minä olen oikein ylpeä Pietari Goodwinista.