— Ainahan sinä esivanhemmillasi ylpeilet, — murahti kelloseppä. — Minä puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niitä koskaan ole ollutkaan. Mutta enhän silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi. Niinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja esivanhemmat ylimalkain eivät ole kovin kallista tavaraa.
Hänen puhuessaan, otti vanha rouva pöydältä nuoren pojan pienoiskuvan ja pudotti sen syliinsä, luullen, ett'ei toinen sitä huomaa.
— Mitäs sinä siinä minulta salaat? — kysäisi kultaseppä. — En minä aio riistää sinulta perheaarteitasi, ja epäystävällistä on olla epäluuloinen minua kohtaan.
— Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenikään, Tuomas, — virkkoi vaimo kiihkeästi. — Aikomukseni oli vain säästää sinua tuskallisilta muistoilta. Katso, jos tahdot.
Hän ojensi miehellensä pienen kuvan ja kumartui hänen ylitsensä, sanaakaan sanomatta.
— Meillä ei ole kovinkaan paljoa syytä olla ylpeitä jälkeisestämme, Volumnia, — sanoi kelloseppä katkeruudella. — Hän on hyvinkin lupaavan näköinen tuossa kuvassa; eikös ole? Mutta vähiinpä se hänen elämänsä työ supistui. Hän katseli elämää hienon maailman silmillä, mutta eipä liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla juopuneitten mellakassa. Tuoss' on. Sinä rakastit tuota poikaa niin suuresti, että sysäsit minut ihan syrjään. Kaikki sinun ajatuksesi liittyivät häneen.
— Voi sentään! Sinä olit aina niin tyly, — virkkoi vanha rouva kiivaasti.
— No niin, jätetään se asia sikseen, — sanoi kelloseppä, lyöden nyrkkinsä pöytään.
Samassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:
— Joku taisi koputtaa.