— Joutavia! — sanoi isäntä. — Sinun korvasi ovat liian herkät.
— Ja sinun korvasi ovat mielestäni aina olleet liian tylsät, Tuomas, — vastasi emäntä. — No, kosk'et sinä liikahda paikaltasi, niin lähden minä avaamaan oven.
Hän avasi sen. Portailla istui muuan mies.
— Koputitteko te? — kysäisi vanha rouva, kun mies oli noussut ja seisoi nyt hänen edessään.
— Koputin, — vastasi hän. — Olin niin rohkea. En nähnyt tulta koko kylässä muualla kuin teillä. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on niin kamala ilma. Levähdin teidän talon portailla, ja kiusaus oli niin suuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.
Emäntä viittasi häntä astumaan puotiin.
— Tehän olette läpimärkä sateesta, — virkkoi vanha rouva ystävällisesti. — Käykää kyökkiin lämmittelemään ja olkaa tervetullut.
Vieras nojasihe puotipöytää vastaan. Vettä tippui hänen kasvoiltansa, rikkinäisestä nutustaan ja vaaleista viiksistään. Hän oli nähtävästi kuljeksiva soittoniekka, hänellä kun oli kainalossaan viulu ja käyrä viheriässä pussissa, ja se olikin ainoa osa hänessä, mikä oli säilynyt kuivana. Hän oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvoillaan asui kärsimyksen leima, mutta jotain humoria oli jäänyt hänen suunsa pieliin, ja koko hänen olennossaan oli jonkinlainen ryhti, jota ei köyhyyskään ollut saanut häneltä ryöstetyksi.
Uteliaana ja samalla ystävällisesti katseli häntä vanha rouva.
— Tepä olette viheliäisessä tilassa, — virkkoi hän, ottaen hänen viulunsa ja laskien sen varovasti puotipöydälle. — Älkäähän peljätkö: en minä ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, että haitte turvaa täältä. Ei raatsisi ketään käskeä pois tällaiseen Herran ilmaan.