— Minä katsahdin akkunasta sisään, — sanoi vieras, puoleksi haaveksien. — Minä näin teidän kumartuvan katselemaan jotain esinettä, ja silloin tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinpä koputin kuin koputinkin.
Vanha rouva toi vieraansa kyökkiin ja, kääntyen siellä miehensä puoleen, virkkoi:
— Tuomas, täss' on vieras, joka hakee suojaa meiltä.
— Terve tultua, — sanoi kelloseppä, astuen tullutta vastaan. — Terve tultua, kenpä lienettekin. Mutta hittojakos te läksitte tällaiseen ilmaan ensinkään?
— Onhan sitä maailmassa koditontakin väkeä, — vastasi viuluniekka myhähtäen, — ja minä satun olemaan sitä kovan onnen joukkoa.
Kelloseppä naurahti.
— Istukaahan tuohon sohvaan ja lämmitelkää, — sanoi hän; — emäntä laittaa meille illallista. Minulla puolestani on nälkä, ja te — suokaa anteeksi suorat sanat — te näytätte siltä kuin olisitte nälkään nääntymäisillänne.
— Niin olenkin, — vastasi viuluniekka, vaipuen sohvaan. — Mutta, uskokaa minua: tällainen koditon ja leivätön joukko se tottuu tilaansa. Oppii lyömään leikiksi kovat kolttoset. Niin, katselkaapas tätä nuttuani. Eikös siinä ole palanen humoria?
— On siinä ainakin reikiä hyvä joukko, — virkkoi vanha rouva nauraen. — Ja märkä se myös on, niinkuin nuttu ikään saattaa olla. Riisukaa se, niin minä panen sen kuivamaan.
— Ei siinä kehumisen varaa ole, — sanoi vieras vilkkaasti. — Mutta kerran olin keikari minäkin, uskokaa pois! Minun oli tapana korskeilla somalla puvullani, ja paidanrintani olivat jotain sellaista, jota sopi katsella ja ihailla. Jalkineet oli minulla uusinta mallia, ja takki istui kuin valettu. Mutta mitäpä siitä! Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä.