— Niinpä näkyy, — virkkoi kelloseppä, joka oli pannut silmälasit nenälleen, tarkastellakseen vierasta, ja lisäsi sitten:
— Oletteko astunut paljon tänä iltana?
— Olen niinkin, — vastasi vieras vilpittömästi, — lopulta ei enää kurssistakaan ollut tolkkua, vaikka eipä sillä väliä, minne minä menen. Kovaa ne saavat kokea kaikkialla tällaiset kulkevat viuluniekat. Ihmiset kuuntelevat soittoa mielellään, mutta eivät mielellään maksa. No niin, siinä olen minä heidän kanssaan osaksi yhtä mieltä: en minäkään ylimalkain maksa mistään. Muutamilla näet on jo sellainen tapa.
— Asiasta toiseen, — sanoi Volumnia Webster, leikaten silavaa paistinpannuun, — minä panin teidän viulunne puotipöydälle; märkä lienee sekin. Tuopas se tänne, Tuomas, ole hyvä; minä kuivaan sen. En minä sitä raoille paahda, mutta sen verran vaan lämmittelen, ett'ei se luuvaloa saa. Niin teki isä vainaakin, sotalaivaston kapteeni.
— Nyt se kapteeni taas kummittelee, — murahti kelloseppä puolittain itsekseen ja läksi noutamaan viulua.
— Minun isäni, sotalaivaston kapteeni, — jatkoi vanha rouva, — oli soiton harrastaja ja soittelikin vähäsen tuolla vanhalla, mustuneella viululla, joka riippuu seinällä. Minä näytän sen teille perästäpäin.
— Olisipa hauska soitella sillä, — sanoi vieras vilkkaasti.
— Saatte kyllä soitella, — vastasi vanha rouva ystävällisesti. —
Kiitos, Tuomas.
Vanha rouva otti viulun ulos pussista ja lämmitteli sitä valkean edessä sopivan matkan päässä, hän käänteli sitä, tutkistellen ja myhäillen surunvoittoisesti, ikäänkuin murheellisia muistoja olisi tulvinut hänen mieleensä.
— Se on aivan tavallinen kapine, — virkkoi vieras, mielenkiinnolla seuraten vanhan rouvan toimia. — Onnen päivinä oli minullakin kaunis viulu. Siitä on pitkä aika nyt. En luullut silloin, että minusta tulee kuljeksiva soittoniekka, jonka sävelissä lapset ja tytöt tanssivat ja miehet juovat. Minussa oli kunnianhimoa silloin.