— Onkos nyt? — kysäisi Volumnia Webster, vetäen takan oikealta puolelta esille paistinvarrasta.
— Kyllä, — naurahti vieras, kavahtaen seisomaan; — minun kunnianhimoni käskee minua nyt auttamaan teitä näitten leipäpalasten paahtamisessa. Minä olen mainio paahtaja.
Vanha rouva ojensi hänelle vartaan ja empimättä jätti paahtamisen hänen huoleksensa. Noissa vieraan liikkeissä oli jotain hauskaa, joka tarttui itse kelloseppäänkin ja hänen vaimoonsa. Hän veti väkisinkin heidän myötätuntoisuutensa puoleensa. Vanha rouva huomasi, kuinka mieluista tämä apulaisen toimi hänelle oli, ja niinpä hän pyysi vieraan nostamaan tuoleja illallispöytään ja tuomaan vadin kyökkipöydältä.
— Ette usko, kuinka mieluista minun on olla tässä hauskassa kyökissä. — sanoi hän, asetellen vanhan rouvan kanssa silavanpaloja vatiin. — Yksin se, joka on ollut ulkona yön pimeässä, osaa oikean arvon antaa räiskivän takkavalkean lämmölle ja loimolle ja niitten ystävällisyydelle, jotka ovat kutsuneet miekkosen tämän valkean ääreen. Siitä on niin pitkä aika kuin minä viimeksi olin missään kodissa. Olin jo melkein unohtanut, miltä kotiliesi näyttää, ja oikein tuntuu hekumalta, kun miestä kohdellaan sellaisena, jossa vielä on palanen inhimillisyyttä jäljellä. Tämä jo yksistään on melkein yhtä hyvä kuin teidän valmistamanne illallinen. En saata sanoa, että siitä juuri nälkä lähtisi, mutta alakuloisuuden se ainakin ajaa pois.
Kotvasen kuluttua istuivat he kolmisin pöydässä. Vieras söi vahvasti sianlihaa ja makkaroita: hyvän kyydin häneltä sai paahdettu leipä ja Hollannin juustokin, ja saman säälimättömän kohtelun alaiseksi joutui kotitekoinen hyytelö, joka hänen puheensa mukaan oli sellaista herkkua, ettei sitä elonteillä usein tapaa.
— Ei minusta olisi tällaisen hyytelöpurkin paimeneksi enempää kuin koulupojastakaan, — sanoi hän, kääntyen emäntään, joka mielihyvällä näki vieraansa niin onnellisena. Kellosepän oli hauska hänenkin: hän täytti alinomaa vieraan kahvikupin ja näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella.
— Tämä se miestä lämmittää, — sanoi viuluniekka, nojaten tuolinsa selkämykseen. — Oikein minä elvyn jälleen. Ei meikäläisellä miehellä joka päivä tällaista illallista ole, ei vainkaan. Kuljeksivan soittoniekan pitää ottaa mitä kulloinkin saa, ja väliin ei hän saa yhtään mitään. Silloin hän soittelee säveltänsä yksikseen ja pitää sitä ruokanaan sekä juomanaan tai nääntyy siihen, ja mitä pikemmin hän nääntyy, sitä parempi, vai mitä? — liitti hän, isännän puoleen kääntyen.
— Kaikki riippuu siitä, mitä luonnetta kukin on. Maailma ei hänen kuolemastaan rikastune eikä köyhtyne, — huomautti kelloseppä, kaataen höyryävää kahvia teevadille ja puhallellen siihen. — Mitä heidän omaan toivomukseensa tulee, niin useimmat heistä pitelevät kynsin hampain elämästä kiinni. Minä puolestani olen jo vanhanpuoleinen mies, mutta yhä vaan minäkin soisin eläväni, niin kauan kuin vain koossa pysyn. Eipä silti, että minä olisin erittäin onnellinen. Volumnia, vaimoni, lupaa minulle parikymmentä vuotta, jos vaan hoidan itseäni hyvin. Mitäs te siitä arvelette?
Vieras rupesi nauramaan.
— En minä teitä osaa kovin lujaksi sanoa, — vastasi hän: — mutta aivan varmaan on teillä enemmän elämää pikkurillissä kuin minulla koko ruumiissa. Ja sitä paitsi, onhan teillä enemmän tilaisuutta pitämään huolta itsestänne kuin minulla. Minun ei käy ottaminen lukuun, millainen ilma milloinkin on; teidän kyllä käy.