— Tuomaalla on kovin arka kulkku, — pisti Volumnia Webster väliin; — muutoin en minä hänen tähtensä ensinkään pelkää. Nyt hänellä on erityinen syy toivoa itselleen pitkää ikää, sillä huomenna me eroamme. Ja ne moniaat vuodet, mitkä meillä vielä lienevät jäljellä, koetamme me kumpikin viettää niin kuin sopivimmalta näyttää.
— Mikä hassu päähänpisto! — huudahti vieras.
— Ei ensinkään, — huomautti kelloseppä äreästi; — hassua on vain se, ett'emme ole tulleet tähän päätökseen ennenkuin nyt vasta, viidenneljättä ajastajan kuluttua.
— Ja niin kai te ajattelette, että jos vielä kauemmin odottaisi, niin sitten olisi jo liian myöhäistä! — arveli vieras. — Aika se luiskahtelee käsistä niin huomaamatta, vai mitä?
Hän nousi äkkiä pöydästä.
— Siinä tapauksessa, — sanoi hän, olen jo liiankin kauan ollut teidän vastuksinanne. Ettehän saata sietää vierasta täällä nyt, kun olette viimeistä iltaa yhdessä.
— Päinvastoin, - virkkoi kelloseppä, sytyttäen piippuansa; — meidän on hauska pitää teitä luonamme: emme me kovin onnellisia olleet ennen teidän tuloannekaan. Teidän ilmaantumisenne oli varsin mieluista meille. Älkää kiirehtikö pois, vaan sytyttäkää piippunne, siirtykää lähemmäs valkeata ja kertokaa meille jotain teistä itsestänne.
— Teidän ensimmäistä kehoitustanne kohtaa kaksikin estettä, — sanoi viuluniekka: — minulla ei ole piippua eikä tupakkaa.
— Täss' on kumpiakin, — vastasi vanha rouva.
— Mitä kolmanteen kehoitukseenne tulee, — jatkoi muukalainen, myhähdyksellä kiittäen emäntää, — tokkopa minun historiani teitä kovinkaan huvittaisi? Sankarin historiaa se ei ole. Minä olen nähkääs kaikkea muuta kuin sankarimainen. Niin, ihmiset sanovat minun murhanneen äitini, mutta itse en minä ole milloinkaan uskonut murtuneitten sydänten teoriaa. Saattaako kukaan surusta kuolla?