— Ei, — vastasi kelloseppä jurosti, — ei surusta kukaan kuole.
— Kyllä, — vastasi Volumnia Webster. — Se kuolettaa sielun. Sen tiedän minä varsin hyvin, sillä omakin sydämeni on ollut kuolleena jo monta pitkää vuotta. Pojaltamme minä sen iskun sain. Lieneekö hän puhunut yhtä kevytmielisesti kuin tekin?
Kelloseppä rypisti kulmiansa ja teki maltittoman liikkeen.
— Älä kajoa. Volumnia, enää siihen, mikä mennyttä on, — sanoi hän synkästi. — Huomenna, minun lähdettyäni, saat ehdoltasi surra edesmennyttä maankulkijaa. Nyt olisi paljoa hyödyllisempi, jos korjaisit pois pöydältä.
Pienen, vanhan rouvan kirkkaista silmistä sävähti suuttumus, ja hänen hinterä vartalonsa vapisi hyvin hillitystä vihasta. Hän ei sanonut kumminkaan mitään, rupesihan vaan täyttämään kellosepän käskyä. Viuluniekka istui tuolillaan, piippuansa poltellen. Vasta sitten kuin kelloseppä oli ottanut muutamat korjaamansa taskukellot ja lähtenyt kyökistä, vasta sitten hän nousi auttamaan emäntää.
— Hän kohteli teitä jotenkin tylysti, — virkkoi vieras lempeästi, — ja se oli kokonaan minun syyni. Minä arvaan, että te olette raskaalla mielellä. Niin se oli minunkin äitini, silloin kuin hän puolusteli minua isän edessä, ja minä tavallisesti nauroin. Mutta siitä on jo pitkä aika. Min'en naura enää.
— Hän ei ymmärtänyt poikaa milloinkaan, — sanoi Volumnia Webster kiihkeästi. — Poika tuli minun sukuuni: hän oli peräti kiivasta luontoa, ja hänellä oli taiteellisia taipumuksia. Hänen isänsä, joka, niinkuin huomaatte, on alhaisempaa alkuperää, ei kyennyt antamaan kylliksi arvoa sellaiselle luonteelle, joka oli niin toisellainen kuin hän itse. Myötäänsä hän nimitteli poikaa lurjukseksi, sanoen hänen joutuvan hukkateille. Ei päivääkään, ett'ei vaihdettu kovia sanoja isän ja pojan välillä. Poika oli kumminkin altis kaikelle hyvälle ja ylevämielinen. Hyvää hän tarkoitti, mutta joutui helposti muitten johdettavaksi. Eräs mies se varsinkin veti häntä huonoille teille. Minä antaisin kaikki eloni vuodet, mitä minulla vielä on jäljellä, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin tuon miehen. Pitäisin liian suurena armona saada lyödä hänet kuolijaksi, mutta minä kiroaisin häntä elävänä, kiroaisin kuolevana, kiroaisin kuolleena. Hänen nimensä on painunut sydämeeni; minä säilytän sitä siinä vihalleni.
Hän painoi kasvonsa käsiinsä. Vieras näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen ilmestyi huolen ilme. Hänen piippunsa oli sammunut. Hän vavahteli.
Hetken kuluttua hän nosti silmänsä ja oli jälleen entisellään.
— Te ette oudoksuisi minun sanojani, — jatkoi vanha rouva murheellisesti, — jos voisitte käsittää, kuinka hellästi äiti rakastaa poikaansa. Mutta te, pojat, ette voi sitä käsittää; te nauratte vaan. Ja minun poikani nauroi hänkin. Ah, hän oli niin soma, tuo minun poikani, oikea gentleman tavoiltaan ja ryhdiltään! Jos hän olisi saanut elää, olisi hänestä tullut äidin-isänsä, sotalaivaston kapteenin, ilmeinen kuva. Tämä harmitti miestäni, sillä hän ei sietänyt tuota ajatusta, että minä olin alkujani niin kokonaan toisellaisesta piiristä kuin hän. Mutta niin se kumminkin on. Ennen vanhaan, kotona ollessani, näin ympärilläni pelkkiä sivistyneitä, älykkäitä ihmisiä, joilla oli hieno käytöstapa. Nyt tuo kaikki on kuin unta vain, ja minä katselen tuota viulua, muistaakseni, että tuo kaikki on kerran ollut olemassa. Mutta minähän väsytän vain teitä. Mitäpä te kaikesta tästä?