— Mielelläni minä kuuntelen teitä, — virkkoi vieras innokkaasti. — On niin pitkä aika siitä kuin kukaan luuli maksavan vaivaa puhella minun kanssani. Äsken jo sanoin, että oikein tuntuu hekumalta, kun minua kohdellaan sellaisena, jolla vielä on ihmis-arvoa. Te puhuitte piireistä. No niin, minäkin olen joutunut piiristäni pois tahi oikeammin sanoen, minut sysättiin siitä ulos. Minä tein rikoksen maailmata vastaan, ja maailma kosti minulle siten, ett'ei se enää milloinkaan anna minulle tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se oli mielestäni peiakkaan kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan olkapäitäni ja nauran.
— Nauratteko aina? — kysäisi Volumnia Webster, kajoten hänen käsivarteensa.
Vieras vaikeni hetkisen.
— En, — vastasi hän sitten, — on aikoja, jolloin en naura. On aikoja sellaisiakin, jolloin minä haaveilen, että jos kaikesta siitä rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta, mitä maailmassa ihmisten sydämissä liikkuu, rahtunenkaan säästyisi minulle, niin vielä minä koettaisin aloittaa alusta. Ei ole mitään sen kamalampaa kuin elämän ja sielun yksinäisyys; ei mitään sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei yksikään välitä siitä, hyvinkö minun käy vai pahoin, kuolenko minä tien oheen vai vieläkö elän niin kauan, että pääsen lähimpään kylään. Jumal'armahda! Kun te ja teidän miehenne puhutte eroamisestanne huomenna, niin ette tiedä, mitä sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun liikoja. Minulla ei ole oikeutta pitää saarnoja toisille, mutta tässä on jotain nurinpäistä: koti, loimottava valkea, kaikki mahdolliset mukavuudet, — eikä onnea sittenkään!
— Ei ole onnea, — sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, — ellei ole myötätuntoisuutta, ja juuri myötätuntoisuutta olen minä kaivannut ikäni kaiken. Minä en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet ja vuodet ne tuovat riemua muutamille, minulle eivät ole sitä milloinkaan tuoneet. No niin… Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa hyvä ja lisätkää halkoja takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa. Minun täytyy käydä hänen päällystakkinsa; se on korjausta vailla, ja sitten te kenties soitatte meille viuluanne.
— Kyllä, — vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.
Musta kissa pankolla katseli häntä sirkeillä, viheriäisillä silmillään, ja tultuaan nähtävästi siihen päätökseen, että tuo vieras on talon ystävä, alkoi siitä hyvillään kehrätä. Vieras silitteli sen pehmoista turkkia, kiepautti sen seljälleen ja alkoi leikkiä sen kanssa.
— Pian sinun tulee paha olla, — puheli hän kissalle, — sillä minä otan viuluni. Mutta kukaties minä saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin kuin kuuluisa Orfeo, josta sinä lienet kuullut puhuttavan.
Samassa astui kelloseppä kyökkiin.
— Nyt on työt lopussa, — virkkoi hän iloisesti, — ja minä jätän kaikki jälkeeni erinomaiseen kuntoon, niin että minä saatan aloittaa huomisesta uutta elämääni keveällä omalla-tunnolla. Emäntä sanoo teidän aikovan soittaa meille jotain. Mielelläni minä kuuntelen säveleitä, vaikka vaimoni väittää, ett'en niinä ole soiton ystävä. Merkillistä, mitenkä vaimo varmasti ratkaisee tällaisia asioita. Asiasta toiseen, vieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyvät sotalaivaston kapteenista! Min'en ole jaksanut päästä irti siitä miehestä, vaikka hän on ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sitä aviomiestä, jonka vaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!