— Tai armeijassa, — naurahti vieras, ottaen viulunsa esille viheriästä pussista. — Teidän pitäisi olla kiitollinen vähästäkin onnesta. Saattaa olla, että sotalaivasto ärsyttää miehen kulkun kipeäksi, mutta armeija hänet tukehuttaa kerrassaan.
— Mikähän te oikeastaan lienettekään? — virkkoi kelloseppä, katsellen vierastansa ilmeisellä mielenkiinnolla. — Ryhdillenne ja puhetavallenne te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja sittenkin te olette kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehkä vailla rahojakin.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, — naurahti vieras: — minä olen 48 pennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi epäillä sanojeni totuutta, niin kas tässä ne on.
— Ihanhan minä tulen uteliaaksi tietämään, kuka te olette, — virkkoi kelloseppä.
— Pian se uteliaisuus on tyydytetty, — sanoi vieras, nyökäyttäen päätään vanhalle rouvalle, joka oli käynyt työnsä ja istahtanut penkille miehensä viereen.
Hän seisoi heidän edessänsä, sormiellen viulunsa kieliä.
— Min'en saa päähäni, mikä hitto teitä panee huomenna eroamaan toisistanne, — virkkoi hän. — Kuultuanne minun ylentävän historiani, sanotte kai, että minä olen niitä kurjia. Mutta teitä tuossa katsellessani, luulen minä, että te olette hurjia. No niin, se sikseen. Mitä minuun tulee, on minulta elämä mennyt ihan hukkaan. Itse minä kumminkin tieni valitsin, ja niinpä en osaa syyttää ketään muita kuin itseäni. Ollessani kuritushuoneessa väärennysrikoksen tähden, kuoli minulta äiti. Hänen sydämensä oli murtunut, sanottiin. Mutta siitähän asiasta tässä on jo haasteltu. Päästyäni vapaaksi, päätin koettaa kohota jälleen, juuri äitini muiston tähden. Mutta se semmoinen ajatus oli melkein myöhäistä, vai mitä? Minä haeskelin ja haeskelin jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu: entis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin antamaan soittotunteja, mutta elämäni taru tuli tunnetuksi, ja minä menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja eräässä orkestrissa. mutta historiani levisi sinnekin, ja minun täytyi lähteä pois. Senjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään harppurin kanssa, mutta eräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi pahantekijäksi ja kieltäytyi minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat kääntäneet minulle selkänsä, soittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla teidänkään luona, vai pitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut pois. Minun tunteitani on enää mahdoton loukata, niin että olkaa hyvä ja sanokaa vaan suoraan.
Ei vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat valkeaan, niinkuin katselisivat siellä murheellisia kuvia. Kyyneliä oli vanhan rouvan silmissä; alakuloiselta näytti kelloseppäkin.
— Siis minä lähden, — sanoi viuluniekka vähän suruisena. Hän ei sormiellut enää soitintansa.
— Ei, — virkkoi vanha isäntä ystävällisesti, — jääkää te vaan tänne. Te olette meidän vieraamme. Me sanoimme teidät tervetulleeksi, ja tervetullut olkaattekin. Olin ääneti hetken aikaa, sillä teidän sananne johdattivat mieleeni minun poikani, joka lyötiin kuolijaksi eräässä päihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisiko hänen elämänsä ollut samallaista kuin teidänkin? Meidän pitää ojentaa teille auttava käsi, vieras, hänen tähtensä. Mitäs sanot, Volumnia?