— Sitä minäkin, — vastasi vanha rouva yksivakaisena.
Viuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.
— Näin ystävällisiä sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, — sanoi hän. — Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt käy kaikki minulle helpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, — lisäsi hän hilpeästi. "Yleisön valio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heitä." Enhän minä ole enää mikään soittotaituri, se tietkäät. Se musikki, mitä kysytään kyläkapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista ole. Älkää siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun kevätkentän tanssin.
Kenties ei hän ollutkaan mikään taituri, mutta hän osasi saada viulunsa haastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkillä. Hän oli unohtanut heidät. Hän soitteli ulkona kylän viheriällä kentällä, ja kansa karkeloitsi kevätriuvun ympärillä. Lienee hän kuullut kylänväen huutavan: "pane joutuun, pane joutuun, viulumies!" sillä tahti kiihtyi kiihtymistään eikä näyttänyt yhtään väsyttävän häntä. Mutta nyt ne kuolivat pois, nuo iloiset sävelet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu, sellainen, joka jää kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja vaikeroi jälleen.
Kelloseppä hätkähti ja tuijotti eteensä.
— Volumnia. — kuiskasi hän levottomasti, — missä minä olen kuullut tuon laulun? Niin, nyt tiedän. Minä olen kuullut sitä näitten monien vuosien kuluessa, ja välistä on se vastoin tahtoanikin soinut korvissani. Niin, se on se laulu, jonka meidän poikamme kerran sävelsi minun syntymäpäivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano, Volumnia, onko tämä unta?
— Ei, rakas ystävä; ei se ole unta, — vastasi vanha rouva. — Se on todellakin meidän poikamme säveltämä laulu. Muistatko, kuinka ylpeitä mc olimme siitä? Me toivoimme hänestä niin paljon, eikö niin? Hän oli niin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!
— Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! — kuiskasi kelloseppä. — Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.
Hänen päänsä vaipui vaimonsa olkapäätä vastaan, ja vanhan rouvan käsi silitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt menneinä päivinä.
Tietämättänsäkin oli vieras tenhonnut heidät, saattanut menneisyyden lumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan hänen soittoansa.