Vieras lakkasi soittamasta, katsahti ylös ja näki, kuinka vanha kelloseppä lepäsi kuni väsynyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli hänen harmaita kiharoitaan.
— Eihän se toisin saata ollakaan, — sanoi soittaja itsekseen; — enhän minä saata vaatia, että he minua muistaisivat. Olen jo niinkin kauan ollut heidän vastuksinaan. Minun pitää taaskin lähteä ulos synkkään yöhön ja olla jälleen yksin.
Hän silmäsi ympärilleen tässä miellyttävässä kyökissä, näki loimottavan takkavalkean, vanhanaikuisen seinäkellon, vaskisen sängynlämmittäjän, hyllyn ja posliniastiat siinä. Kaikki oli niin kodikasta. Hän oli niin hyvillään, nähtyänsä kaiken tuon vielä kerran: sen muisto oli oleva hänelle mieluista. Hän oli juuri pistämäisillänsä viulun viheriään pussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, päästäen kimeän äänen.
Volumnia Webster heräsi haaveilustaan.
— Kas, te siinä! — sanoi hän. — Sanokaas, mitenkä te tunnette tuon laulun? Mitenkä otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pitää saada tietää, miksikä soititte juuri sen?
Vieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.
— Minun täytyy, huomaan ma, kertoa teille tänä yönä kaikki salaisuuteni, — sanoi hän, murheellisesti myhähtäen. — Jos tunnustus tekee sydämelle hyvää, niin on minun sydämeni voittanut paljon tänä iltana. Te puhuitte siitä miehestä, joka oli saattanut poikanne harhateille. Teidän sananne kävivät syvälle sydämeeni, sillä ne muistuttivat minulle, mitä minä aikoinani tein samalla tapaa eräälle nuorukaiselle, josta toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teidänkin pojastanne. Luultavasti muistelin häntä, soittaessani teille tuota laulua, sillä hän oli sen säveltänyt, ja minä sen ensimmäiseksi hänelle soitinkin. Minusta se on aina ollut kaunis laulu.
Kelloseppä kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan käsivarteen.
— Te tunsitte siis hänet? — kysyi hän kiihkeästi.
— Ettäkö tunsin? — naurahti viuluniekka. — Me olimme eroamatta yhdessä! Hän oli minun varjoni. Hän oli kokonaan minun vallassani, minä voin kietoa hänet sormeni ympärille, kieputella häntä mieleni mukaan. Hän oli verrattoman hyvä kumppali, pystyi laulamaan iloisia lauluja kenen kanssa hyvänsä, täynnä pilaa ja sanasutkauksia. Voi sentään! Kyllä sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimapäistä kuin…