Viulunsoittaja vaikeni äkkiä. Vanha rouva nojasi tuolin selkämykseen ja katsoi häneen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina hyppäykseen. Kelloseppä seisoi muutaman askeleen päässä, kädet lujasti ristissä rinnalla. Hänen kasvoissansa eli, niinkuin elää sen miehen kasvoissa, joka on tekemäisillään päätöstänsä ja koettaa saada selville jonkun salaisuuden.
— Mikäs teidän on kumpaisenkin? — kysäisi viuluniekka hermostuneesti. — Olenko minä tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko sanonut jotain, mikä loukkaa teidän tunteitanne?
Kimeä kiljahdus pääsi vanhan rouvan huulilta. Hän hyökkäsi seinäkaapin luokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne pöydälle. Hän selaili niitä vapisevin käsin ja löysi vihdoin hakemansa käärön. Hän repäisi sen auki ja otti siitä esille erään nuoren miehen vaalistuneen valokuvan. Hän kohotti sen viuluniekan nähtäväksi.
— Onko tämä sen ystävänne näköinen, jonka te raastitte turmioon?
Vieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen kasvonsa olivat kalman vaaleat.
— Hyvä Jumala! — huudahti hän. — Hän on juuri se, Ralph Webster!
Valokuva kirposi vanhuksen kädestä.
— Siis vihdoinkin, — lausui vanha rouva verkalleen, — siis vihdoinkin näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman vihollisen. Maksoipa elää näin kauan, että sai nähdä hänet tuollaisena: sysättynä pois joka kodista.
Vieraan pää vaipui alas. Hän koetti puhua, mutta sanoja ei tullut hänen kielellensä.
— Menkää! — sanoi kelloseppä, käyden tylysti hänen olkapäähänsä ja osoittaen ovea. — Täällä ei ole levonsijaa teille.