Vieras otti viulunsa ja käyränsä ja vehreän säkin ja hiipi ovelle. Sade pieksi yhä akkunoita, ja tuuli ulvoi kamalaa taruansa. Hän pysähtyi ovella ja toivotonnakin toivoi, että vanha rouva heltyisi ja sanoisi ystävällisen sanasenkaan jäähyväisiksi. Jos ihmiskasvot ovat milloinkaan puhuneet selvää kieltä, puolustusta pyytäessään, niin hänen kasvonsa ne tässä viimeisessä silmänräpäyksessä puhuivat selvästi.
— Mitä te odottelette? — kysäisi vanha rouva synkästi. — Menkää, ennenkuin kieleni siteet heltiävät.
Viuluniekka tyrkkäsi oven auki, astui puotiin ja avasi puodin oven. Kovalla ryminällä paiskasi tuuli sen kiini, hänen astuessaan ulos raivoisaan, synkkään yöhön.
* * * * *
Hänen mentyänsä hervahti Volumnia Websterin jännitys. Hän vaipui sohvaan ja purskahti katkeraan itkuun. Kelloseppä kumartui hänen ylitsensä ja, lohdutellen häntä, otti hänen kyyneleiset kasvonsa käsiinsä ja suuteli niitä.
— Volumnia, — kuiskasi hän, — me olemme paljon lähestyneet toisiamme tänä iltana.
Ja vanha rouva hymyili tätä kuullessaan. Hän näki miehensä nostavan valokuvan ylös lattialta ja panevan sen nurkkakaappiin; hän näki hänen ripustavan piippunsa naulaan juuri palkeitten yläpuolelle ja näki hänen korjaavan mieluisimmat työkalunsa tavalliseen säilölaatikkoon.
Kello löi kaksitoista.
— Sinulla on huomenna pitkä matka, Tuomas, — sanoi vanha rouva. — Sinun pitäisi panna levolle. Minun pitää valvoa hiukan kauemmin, saadakseni päällystakkisi korjatuksi.
— Älä huoli siitä, — vastasi toinen, ottaen päällystakkinsa hänen käsistään. — Min'en lähde matkalle huomenna enkä koskaan. Minä jään tänne sinun luoksesi, Volumnia, ja elän nuo kaksikymmentä vuottani täällä. Viuluniekka oli oikeassa, sanoessaan meitä hurjiksi. Saanko minä jäädä, Volumnia? Min'en siedä sitä ajatusta, että nyt eroaisin sinusta.