Ja vanha rouva pyysi häntä jäämään, luvaten puoleksi leikillään, ett'ei hän ole vaivaava häntä sotalaivaston kapteenilla muuta kuin mitä ihan välttämätöntä on. Ja hän haasteli viuluniekasta, tuosta yksinäisestä miehestä, eikä sanonut koskaan voivansa unohtaa rukoilevaa ilmettä hänen kasvoillaan, hänen odotellessaan ovella edes yhtä ystävällistä sanaa. Hän tiesi miehen koko tulevaisuuden riippuvan tästä yhdestä silmänräpäyksestä, Hän katui, että he olivat niin pikaisesti käskeneet hänet pois. Hän muisti, mitä vieras oli puhunut hellyydestä, ja kuinka hän oli sanonut tahtoneensa alkaa alusta, jos hänelle olisi suotu rahtunenkaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Hän unohti, että viuluniekka oli juuri se mies, jonka nimeä hän oli säilyttänyt muistossaan, ainoastaan vihatakseen häntä. Hän ei muistanut muuta kuin että hän oli onneton vaeltaja, jonka hän oli sysännyt ulos synkkään yöhön. Kaikki sääliväisyys hänen sydämensä syvyyksissä heräsi nyt henkiin.
— Kutsutaan hänet takaisin, Tuomas, — sanoi hän innokkaasti. — Ojennetaan hänelle auttava käsi, minkä lupasimme, ennenkuin tiesimme, ken hän oli.
Ja he avasivat puodin-oven ja huusivat häntä nimeltä:
— Mark Weston, Mark Weston! Tulkaa takaisin meille! Me sanomme teidät tervetulleeksi, niinkuin äskenkin. Meillä ei ole muuta kuin anteeksiantamusta ja ystävällisyyttä teille. Tulkaa takaisin!
Vastausta ei kuulunut.
— Me tahdomme auttaa teitä, Mark Weston, — huusi vanha rouva. —
Tulkaa meille!
Tuuli ja sade vastasivat; viuluniekka ei vastannut.
— Kukapa tällaisessa myrskyssä mitään kuulee! — sanoi kelloseppä. —
Turha on huudella häntä.
Vastenmielisesti he sulkivat oven ja palasivat kyökkiin. He sytyttivät lampun ja asettivat sen akkunaan. Ja he istuivat takkavalkean ääreen, haastellen nuoruutensa päivistä ja Ralphista ja viuluniekasta.
— Kun viuluniekka näkee valon, niin hän kyllä tulee takaisin, — puhelivat he toisilleen.