Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin. Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.
Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi kuukautta kului täten.
Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti. Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan. Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista, vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut", sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle. Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä, hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati, ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.
"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto; valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."
Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:
"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa, tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."
Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut luotaan.
"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää? Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea? Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut, menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"
Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä, koetin palauttaa häntä tajuihin.
"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni; minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella. Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."