"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin. "Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole sinun ainoa turvasi?"
Hän vastusteli.
"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."
Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle, että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä. Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.
"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan; te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin sääliä."
Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.
VI.
Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.
"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin, salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa, että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani. Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja sellainen menetys on korvaamaton."
Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse valinnut.