En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni, että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää, että suurin iloni olisi aina tietää hänet… sitten lisäsin, tehdä hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä, mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut, mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä. Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet totuudenmukaisia.
Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin, nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt, niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.
Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu. Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä, sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista, vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.
Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä, mikä näin oli voinut minut harhauttaa.
Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo. Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden, sanoi isäni minulle:
"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään täältä pois."
Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.
"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi ajoiksi."
Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella, että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän, jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä, onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen jalkoihinsa pidättääkseni häntä.
Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.