V.

Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä, joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä. Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.

Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään, hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla päätöksellä?

Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta, jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.

Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus, heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys, yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen omissa silmissä.

Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen, minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä; ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto, esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana. Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta sydämen siteitä kohtaan.

Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti, haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden, kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle, suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista, kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta, silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.

Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa, olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää; mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän. Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu, täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa meidän oli ilotonta olla yhdessä.

Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena. Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta; mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon, että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja oli minulle sietämätöntä!

Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen, että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä, ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan, levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.