— Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen ansainnut.
Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.
— Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.
Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.
— Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.
— En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette, sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki huomioon…
— Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää nyt; älkääkä enää tulko tänne.
Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä, ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi. Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin, että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa, hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran. Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea silmistäni vaikutelmani.
"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa. Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties minua tervehtimään."
Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen, vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä, mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan, peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteeni vaivuttaisivat hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan. Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle, että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta, joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä mielellä.