— Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.
— Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.
— Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla erittäin ikävää laatua.
— Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten itsestäni.
— Ette myöskään paljoa toisten onnesta.
Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä, että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä, että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme: mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa niihin lakkaamatta uudestaan.
Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi, että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi. Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä inhoittavaa, sentähden että tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni, sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen hinnalla.
Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen luokseen.
— Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan; mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.
Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä mielipiteestä.