Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:
"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt mikään pitkä aika?"
Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti saavani sen suostumuksen, jota pyysin.
Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P. oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä, jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä, että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään. Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.
"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että olette aikeissa matkustaa pois."
Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.
"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin minä."
Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet. Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen, joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman, jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä, epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää hetkeäkään rauhassa.
Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.
— Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.