Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko, että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät, jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka se hyvyydessään oli suonut minulle.

IV.

Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta, että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille, tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä, jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä, joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene sinua kuvaamaan!

Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin. Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta, jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta, josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu, mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut, että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta, joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani. Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni; minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos, syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle. Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan, kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden. Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui, ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.

Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani välttämätön hänen onnelleen.

Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa, meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.

Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi; minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.

"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette; älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni. Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe, että minä kuolen teidän syliinne."

Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana, Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena. Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.

"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se tapahtuisi niin pian."