Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.

"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne. Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."

Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.

"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"

Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen jonkun kerran yksin.

Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle rakastavansa minua.

Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta, kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo, kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä olennon kanssa, joka vast'ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole; mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.

Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni, himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona, usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani, katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.

"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä, kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä, mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa, jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy; jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden, että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni; minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä, tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni, tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani, aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen, joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä. Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää, uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä; ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona voisin hetkisen levätä."

Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni ja soimauksenikin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi, jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui minulle kokonaan.