Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan. Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua; sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä, sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa toisistamme.
— Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä järkyttää?
III.
Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin, nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä, ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa keskeyttämään puheeni:
"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte, ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti, todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään, en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."
Ellénore ei vastannut mitään.
"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut kärsimyksestä ja epätoivosta."
Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin, jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut, pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!
Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa, ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.
Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut; samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia: pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan; se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa voittoaan yleisestä mielipiteestä.