— Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.
Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.
Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi. Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.
— Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.
— Adolphe! virkahti hän minulle empien.
Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat, mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan.
— Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan teitä…
Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme pöytään.
Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä. Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.
— Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin olen hyvin heikko.