Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu, heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään, olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön tai aivan kokonaan petollinen.
Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä, ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman voimakkaasti.
Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä: ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P. oli palannut kotiin.
Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle; rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.
Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun. Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla, ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas. Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle, salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman päivän kuluttua."
Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut, alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan, jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet seurustelemaan Ellénoren kanssa.
Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä. Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni, miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten ehkä häntä näkisikään.
Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin, että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta. Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.
Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani, minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun toistaiseksi.
Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen, erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut Ellénoren luo.