Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa, joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen; uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta; siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman tutusta sananparresta: Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille niin suurta hupia!

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja, joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään, joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä. Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa, muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan, useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia. Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle, joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään, torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset, antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan, tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä, että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä, jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea, jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa. Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin, mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni. Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea; mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan. Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia; keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut. Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa, puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni on toisen puolemme tarkastelija.