Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse tarjoamaankin avustusta.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmain valtaan, jotka tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisesti hymyili ja sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä, jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus, joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.
Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni. Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua, niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni, etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu, kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät, ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä, jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui. Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi henki oli alkanut kehittää omaani. — Tämäkin nainen oli, kuten niin monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan, jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa, tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.
Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni. Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?
Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä, jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani; mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä. Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi. Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely, kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan. Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet, jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi, eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa (jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista, yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän, jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa yksityiskohdissa.
Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen, pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin, olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan. Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden; olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin oikeutettu vahingonkorvaus.
En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi. Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa, jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.
Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä, sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja halveksinta on äänetön.
Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen, etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.