Suomentaja.
ADOLPHE.
ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA.
KUSTANTAJAN SELITYS.
Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen, jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia, ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien varassa.
Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti. Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä. Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa", sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua huolenpidostani ja lähti.
Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois, lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.
Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.
I.
Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni Göttingenin yliopistossa. — Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa. Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.