Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar. Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana. Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti vangitsevaa. [Kts. lähemmin L. Onerva: Madame de Staël. Merkkimiehiä. Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen. Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa, milloin tämän maatilalla Coppet'ssa, milloin maailman matkoilla.

Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja, oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan, joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!

Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: sola inconstantia constans. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle: "Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.

Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset kuin Cours de politique constitutionnelle (1817-20, 4 nid.), Mémoires sur les cent jours (1822), Du polythéisme romain considéré dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion chrétienne (1833, 2 nid.), Mélanges de littérature et de politique (1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa uskonnon kehityksestä, De la religion considérée dans sa source, ses formes et ses développements, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin Le Génie du Christianisme'n veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.

Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet päiväkirjan sivut Journal intime psykologisine paljastuksineen ja ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely Adolphe, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.

XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o. Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä. Jo Lesagen Gil Blas ja vielä enemmän Abbé Prévost'n Manon Lescaut ja Marivaux'n Marianne osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua. Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.

Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija, parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä, voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden" kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa Wertherissä, Byron koko tuotannossaan, etenkin Child Haroldissa, Rousseau Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa, Musset Vuosisadan lapsen tunnustuksen erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand René'ssä ja jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine, Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo Rousseaun La nouvelle Héloïse ja Abbé Prévost'n Manon Lescaut kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.

Adolphen henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä, ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista, ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.

Adolphe on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina, jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä, jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.

Helsingissä elokuulla 1920.