VIII.
Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä perille sen syystä, minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas uuteen teeskentelyyn.
Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä, missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen. Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden; jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä, myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin. Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan niitä muuttaen ne tomuksi.
Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin henkilökohtaisia hyökkäyksiä.
"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."
Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen sydämiemme välille.
Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.
— Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?
— Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne; ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän sydämeenne.
Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan. Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.