— Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu osaa kyllin panna arvoa hänen tunne elämänsä aitouteen ja syvyyteen. Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan, kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni hyödyttömästi.
Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve olla yksin.
Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen. Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää, mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä, joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.
Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T. ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa, arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut, sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan, mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.
Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi, kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa, joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle, joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä, vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin! Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!
Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki nämä muistot innoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani, jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille; hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu. Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan, jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät, virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä, niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon, joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa, myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas kuulisin hänen äänensä.
Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa. Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen. Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi, loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa, jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni, olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa. Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden, raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia, jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.
Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla, puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla! Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?
Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin, osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.
Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan: eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt. Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään. Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua. Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään.