X.
Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut; tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin viivyttää turmion hetkeä.
Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta saattoivat olla viimeiset.
Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen. Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai päästämästä minua hänen luokseen.
Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut; avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt, miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä; Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta.
Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.
Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle, toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää. Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi; mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun." Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan, ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos. Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi laskenut.
Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt, kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.
— Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni, joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä. Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä; mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.
Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät ankarasta hermokohtauksesta.