— Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon! Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje…
Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.
— Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton, epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni? Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen? Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet, iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.
Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.
— Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne, perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!…
— Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä…
Hän huomasi, että epäröin.
— Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta; mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta… Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä muutamia päiviä.
Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.
— Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.