Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.
— Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.
— Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?
— Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää kauan aikaa minua surkutella.
Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista, jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.
— Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.
Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.
— Sitä olen aina toivonut, nyt olen vanna siitä.
Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata, jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore ehdotti että menisimme ulos.
— On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.