— Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.
Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.
— Pysähtykäämme hetkiseksi.
— Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä tuette minua.
Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan jäisen ruohon risahtelu.
— Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?
Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja sanoi:
— Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa, että jaksaisin kuunnella teitä.
Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen: toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi, joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin — mikä nöyryyttävä ja surkuteltava näky — ruumiillisen kärsimyksen jättävän tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen tuskattomammin elimien rappeutumiseen.
Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin, missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin muistuttivat hänestä.