Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa. Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon, joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan maailmassa tulisi saamaan rakkautta.
Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.
"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."
Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.
"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet, jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana: minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi."
Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini, väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä, ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi, ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa pyörteessä, joka meitä kiidättää?
Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua. Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään, oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua, mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas; näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka, väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan; hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa: hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet; hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.
Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista. Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo vapaus, jota olin niin kaivannut!
Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon; silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä. Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle.
Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt; joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani; koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän: Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan.