"Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi, teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen…"

"Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana? Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla, hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä; teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella."

KIRJE KUSTANTAJALLE.

Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen, jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on, ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin haudan.

Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni, olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan. Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt; se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta. Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää.

Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan, jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän lopulta ansaitsee myös sääliä.

Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä, hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan, ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan, sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston vioistaan.

* * * * *

VASTAUS.

Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa, että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää, että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään. Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä.