Morell. Ihminen kiipeää aina korkeimmalle harjalle, mutta ei voi kauan pysyä siellä.
Marchbanks. Se ei pidä paikkaansa! Siellä voi pysyä ikuisesti, siellä ja yksin siellä! Elämämme muina hetkinä me emme voi löytää rauhaa, emme voi tuntea elämän äänetöntä, suurta ihanuutta. Missäpä minä mielemmin eläisin kuin korkeimmalla harjalla?
Morell. Kyökissä, leikkaamassa sipulia ja täyttämässä lamppuja.
Marchbanks. Tai saarnastuolissa, puhdistamassa likaisia sieluja.
Morell. Niin, sitä myöskin. Siellä minä voitin suuren onneni ja oikeuden pyytää häntä omakseni. Minä en ottanut sitä hetkeä velaksi, enkä käyttänyt sitä myöskään varastaakseni toisen onnea.
Marchbanks (melkein kyllästyneenä astuu takaisin uunia kohti). Minä en epäile, ettette te suorittanut sitä yhtä rehellisesti ja kunnollisesti, kuin jos olisitte ostanut naulan juustoa. (Hän pysähtyy maton reunalle ja sanoo itsekseen, selin Morelliin). Minä tulin hänen luokseen kerjäläisenä.
Morell (hätkähtää). Kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun! Joka pyysi hänen shaaliansa!
Marchbanks (kääntyy hämmästyneenä). Kiitos, että parannatte minun runoelmaani! Niin, jos niin haluatte, kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun ja pyysi hänen shaaliansa.
Morell (kiihtyneenä). Ja hän kielsi. Sanonko teille, miksi hän kielsi? Minä voin sanoa sen hänen puolestansa. Hän kielsi sentähden että — — —
Marchbanks. Hän ei kieltänyt!