Crampton (pitäen kiinni hänen kädestään). Rakas lapseni: taisin puhua kovin sopimattomasti äidistäsi päivällä?
Gloria. Oi, älkää pyytäkö anteeksi. Minä olin kovin ylpeä ja kopea itsekin; mutta sen jälkeen olen saanut nöyrtyä. Totta tosiaan, kyllä minua on nöyryytetty. (Käy istumaan lattialle Cramptonin tuolin viereen.)
Crampton. Mitä on tapahtunut, lapseni?
Gloria. Oi, ei mitään. Minä näyttelin silloin äitini tyttären osaa, mutta sitä minä en ole, vaan isäni tytär. (Katselee häntä leikillisesti). Se on nöyryyttävää, vai mitä?
Crampton (vihoissaan). Mitä! (Glorian ilme ei muutu. Crampton alistuu.) No niin, rakas lapseni: niin kai. Niin, niin, aivan niin. (Gloria nyökkää päätään ystävällisesti.) Minä taidan joskus olla hiukan ärtyisä; mutta minä tiedän sittenkin, mikä on oikein ja kohtuullista, vaikken aina toimi sen mukaan. Uskotko sinä sitä?
Gloria. Tokko minä uskon! Sellainenhan juuri olen itsekin. Minä tiedän, mikä on oikeaa ja arvokasta ja voimakasta ja jaloa, aivan yhtä hyvin kuin hänkin, mutta kuinka minä käyttäydyn! Ajatelkaahan, miten minä sallin muiden ihmisten kohdella itseäni!!
Crampton (vastoin tahtoaan hiukan mustasukkaisesti). Yhtä hyvin kuin hänkin? Tarkoitatko äitiäsi?
Gloria (nopeasti). Niin, äitiä. (Hän kääntyy Cramptonin puoleen polvillaan ja tarttuu hänen käteensä.) Kuulkaahan! Ei sanaakaan häntä vastaan! Ei ainoatakaan ajatusta! Hän seisoo meitä paljoa ylempänä, sekä teitä että minua. Aivan taivaan tasalla. Eikö se ole totta?
Crampton. Kyllä, kyllä. Aivan niinkuin sinä haluat, kultaseni.
Gloria (ei ole tyytyväinen, vaan päästää hänen kätensä irti ja vetäytyy kauemmaksi hänestä). Te ette pidä hänestä?