Crampton. Teidänkö!
Valentine (yltyvällä kiivaudella). Niin, minun. Minä istuin hänen vieressään; enkä sanonut hänelle sanaakaan koko aterian aikana. En tiennyt mitä sanoa. Eikä hän puhunut minulle yhtään mitään.
Crampton. Entäs sitten!
Valentine. Entäs sitten! (Puhuu yhä nopeammin). Crampton: tiedättekö miltä minusta tänään tuntuu? Ettehän vain luule, että minulla on tapana tehdä sellaisia kepposia sairailleni kuin teille tänään?
Crampton. Toivottavasti ei.
Valentine. Asian laita on se, että minä olen aivan hullu tai oikeammin etten koskaan ennen ole ollut oikein viisas. Minä voisin tehdä mitä tahansa. Vihdoinkin olen nyt täysi-ikäinen. Minä olen mies; ja teidän tyttärenne on tehnyt minusta miehen.
Crampton (epäilevästi). Oletteko te rakastunut minun tyttäreeni?
Valentine (sanat suorastaan tulvivat hänen huuliltaan). Rakastunut! Tyhmyyksiä! Se on jotakin paljoa korkeampaa ja suurempaa. Se on elämää, se on uskoa, se on voimaa, varmuutta, itse paradiisi —
Crampton (keskeyttää hänet pilkallisesti). Loruja, mies! Kuinka te voisitte elättää vaimoa? Ette te voi mennä naimisiin.
Valentine. Kuka puhuu naimisesta? Minä tahdon suudella hänen käsiänsä; minä tahdon polvistua hänen eteensä; minä tahdon elää hänen tähtensä; minä tahdon kuolla hänen puolestaan; se riittää minulle. Katsokaa hänen kirjaansa! Katsokaa! (Hän suutelee nenäliinaa.) Jos te antaisitte minulle kaikki rahanne ja tarjoutuisitte minun puolestani menemään alas rantaan saadaksenne puhua hänen kanssansa, niin nauraisin vain teille. (Hän hyökkää ilosta loistaen alas portaita ja törmää suoraan edeskäyvän syliin, joka palaa takaisin rannasta. He pelastuvat kaatumasta nurin tarttumalla lujasti toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtävät ympäri.)