Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.
"No, vanha veikko", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle: "olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?"
"Ei", sanoi Bashville.
"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua", sanoi Cashel, vetäen Bashvillen mainittuun huoneeseen. "Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä. Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon."
"Mutta —"
"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!"
Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös. "Ymmärrän", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. "Tehkää se nyt uudelleen."
"Mutta siitä syntyy sellainen kolina", vastusti Bashville.
"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa."
"No, itsekullekin makunsa mukaan", sanoi Bashville myöntyen. Mutta sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin että raikui, päästäessään hänet irti.