Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:
"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko varmaa, ettette ole vihainen minulle?"
"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi."
"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? — maailman loppuun, Amen?"
"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä, jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. "Yksi asia vielä", sanoi hän. "Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä, vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?"
"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme", sanoi Lydia vakavasti. "Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni."
"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire päästä eroon minusta. Siis hyv— Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa."
"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin. Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole oikeutta sanoa?"
"Ei ainoatakaan", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. "En ole ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei", lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: "en uskalla koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin." Hän lähti ovelle, mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: "Muistakaa, että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus." Ja hän riensi ulos huoneesta.