"Niin kyllä", huoahti Cashel. "Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä, teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli tullut, "koska te sen niin tahdotte."
"Koska piru sen niin tahtoo", sanoi Cashel katkerasti. "Ei hyödytä toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon, neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle ei ole opetettu parempaa."
"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille anteeksi — sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee minua. Mitä tulee ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä, joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista, joka ei ole raivotar."
"Siis te — — Sanokaa minulle yksi asia", sanoi Cashel innokkaasti. "Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi —"
"Ei", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. "En tahdo otaksua muuta kuin mitä todellisuudessa on."
Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. "Jospa vain ette olisi ollut ystävällinen minulle!" sanoi hän. "Luulen, että syynä siihen, miksi rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä."
"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme."
"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua."
"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua."